Paluu blogiin...?

Eilen muistin yhtäkkiä, että kirjoitin tätä silloin siellä saaressa. Ajattelin, että mitäpä jos yrittäisin taas? Olisiko minulla ajatuksia, niin kuin silloin tuntui olevan? Tilanne on melko lailla sama kuin tuolloin, ja kuitenkin täysin eri. Asumme saaressa, mutta tämä saari on silloilla yhdistettynä mantereeseen, ja täältä pääsee bussilla kaupungin keskustaan noin neljässäkymmenessä minuutissa. Saaren eteläpuolelta näkee kuitenkin horisontin, jonka takana on toinen maa. Ikkunoiden takana huutavat lokit. Olen vauvan kanssa kotona, ja vauva on juuri oppimaisillaan pärisemään, aivan kuten vauva on oppinut pärisemään joissain alun teksteissä. Tämä vauva vain on kolmas, ja se ensimmäinen pärisijä on jo oppinut lukemaan, rakentaa parhaan kaverinsa kanssa majaa ja menee syksyllä kouluun. Siinä välissä on yksi toinen pärisijä, joka tekee mitä tahtoo, ja mikäli jokin on kiellettyä, niin sitä hän tekee ainakin aivan erityisen varmasti. Eli tämä on nyt sitten kolminkertainen lobotomia. Tuo vuosi siellä ensimmäisessä saaressa oli hyvin merkityksellinen. En olisi halunnut jäädä sinne asumaan kovin paljon pidemmäksi aikaa muutamasta eri syystä (vaikka se on yksi upeimmista paikoista, joissa olen koskaan käynyt), mutta tuo nopeasti kulunut aika määritteli täydellisesti ne kehykset, joiden sisään tahdon elämäni sijoittaa. Meri on aivan ehdoton. Muutimme saaresta suoraan keskelle peltoja, ja sielläkin vierähti vuosi. Se vuosi vain oli täydellinen antiteesi kaikelle sille, mitä olin saaressa asuessani oppinut rakastamaan. Ensimmäinen käynti Citymarketissa järkytti. Se näytti huonolta elokuvalta, jota ne ihmiset kuitenkin esittivät ihan tosissaan. Peltojen keskellä oli vaikea hengittää. Kaikkialle menemiseen tarvittiin autoa. Töihin pääsin vain autolla. Kauppaan pääsi vain autolla. Kirjastoon pääsi vain autolla. Sen talven aikana ajoin kolme kertaa ojaan. Joinain aamuina auto ei vain lähtenyt käyntiin. Päätin, etten koskaan enää aio olla riippuvainen autosta. Muutama kuukausi muuton jälkeen löysimme sattumalta myyntiin tulleen puutaloasunnon saaresta läheltä mieheni kotikaupunkia. Oli lautalattiaa ja erkkeriä, juuri tehty pintaremontti sekä oma pieni piha. Asunto odotti meitä vuoden, niin kuin asunnon kuuluu odottaa, jos niin on tarkoitettu, ja heti kun työni peltopaikkakunnalla loppuivat, pakkasimme jälleen tavaramme ja lähdimme! Tällä kertaa vannoimme, että muutto on viimeinen, ja jos se minusta on kiinni, niin näin se on. Tämä on paras paikka asua, täällä tahdon vanheta. Ja mikä parasta: linja-auto kulkee kaupunkiin ja takaisin! En ole riippuvainen autosta, en ajele enää talvisin ojaan. Ei ahdista enää. Olen kotona (elämässä). Ja nyt sitten nähdään saanko enää yhtäkään järkevää ajatusta päästä ulos. Miten jännittävää!

Lapsuus ei ole vain eräs elämän vaihe, vaan myös erityinen elämän kokemisen muoto.

Minä pystyn jälleen lukemaan! Pystyn jälleen lukemaan kirjoja, joissa käytetään sanoja kuten fragmentti, ana-kronistinen ja dekonstruktio. Juuri nyt luen Tomperin ja Juuson toimittamaa teosta Sokrates koulussa (2008), joka saa minut hihkumaan. Siinä esimerkiksi Kohan & Kennedyn käyvät loistavaa vuoropuhelua lapsuuden aikakokemuksesta ja lasten filosofisesta luonteesta:

Aiõn on aikaa kuvaava sana, kuten kronos ja kairoskin. Siinä, kun aiõn tarkoittaa intensiteettä tai syvyyttä, kronos viittaa peräkkäisyyteen, ajan jatkuvuuteen. Kairos taas merkitsee jotain tiettyä hetkeä, eli on myös syvyyssuunnassa, mutta lyhytkestoinen hetki. Näistä kairos kuvastaa aikuisuutta, kun taas aiõn on lapsuuden erityinen tapa olla olemassa. Aiõnin ehdoin ei ole olemassa olentoa, joka olisi todellistuneempi kuin lapsi. On virkistävää lukea tekstiä, jossa aikuisuutta ei nosteta lapsuuden yli, vääjämättömäksi päämääräksi, vaan lapsuus nähdään enemmänkin mahdollisuutena, vahvuutena ja voimana kuin ajanjaksona. Lapsuus on ruumiin kieli, ja äiti on "paikka jossa kaikkiin kysymyksiin on jo vastattu."

Artikkelin mukaan aikuiset kamppailevat säilyttääkseen "saman", koska he pelkäävät epäjärjestystä. Ihmistä opetetaan välttämään kysymistä ja kouluun kysyminen tulee kuin juoppo vieras, jota ei haluta, mutta joka vääjäämättä ilmaantuu paikalle. Koulussa lainsäätäjä on jo vastannut kaikkiin kysymyksiin, ja tämä merkitsee tietynlaista kysymättömyyden kulttuuria. Koulu sairastaa totalitarismia. Ja jos haluamme elää iloisessa maailmassa , jos haluamme iloisia kokemuksia ja kokemuksia ilosta, olisi meidän tehtävä jotain niille surullisille tiloille, joissa ihmistä järjestelmällisesti estetään toteuttamasta ja laajentamasta omia voimiaan. Valitettavasti koulu on yksi niistä paikoista, ja tärkein koulussa työskentelevien ihmisten haaste olisikin totalitarismin ja fasismin karkottaminen niistä.

Kohanin ja Kennedyn mukaan Sokrates ei ole hyvä esikuva koulumaailmalle, sillä hänen metodinsa mukaan päädyttiin aina samaan lopputulokseen (että kukaan ei tiedä mitään), eikä luovuudelle tai toiseuden keksimiselle jäänyt sijaa. Lapsuuden aiõn-tyyppinen aika tekee lapsesta luonnostaan filosofin (tai taiteilijan), kronos tekee aikuisesta sen vastakohdan. Auttaakseen lapsia filosofoimaan tulisi aikuisen omaksua uudelleen oma lapsuutensa ja siihen liittyvä ajallisuus, ja tämänhetkiset opettajankoulutusohjelmat tähtäävät juuri tämän unohtamiseen. Kuitenkin johdattamalla koulua kohti filosofisen tutkivan yhteisön muotoa, saataisiin mukaan spontaanisuus ja uuden syntyminen, eli rakkauden ilon ja voiman ulottuvuus. Samalla täytyisi vain toivottaa tervetulleeksi myös laskelmoimaton, ennustamaton ja kontrolloimaton erilaisuus, kurittomuus sekä epäjärjestys.

Ja siihen minä olen valmis! Ai että mikä ihana kirja.

Yhteiskunnan paineet

Minä olen tuskallisen kyllästynyt erinäisiin stereotyyppisiin, kuluneisiin ajattelumalleihin, joita tietty ihmistyyppi tuntuu latelevan jokaisessa mahdollisessa keskustelussa johon osallistuvat. Juuri sellaisissa keskusteluissa, jotka eivät koskaan saavuta mitään muuta tasoa kuin ne väräjävin äänin lausutut kaikkien ennalta arvaamat ”yhteiskunta vaatii”, ”työelämän paineet” tai ”jatkuva kiire”, noin muutamia mainitakseni. Noissa keskusteluissa on parasta pitää oma suunsa visusti kiinni, jottei sieltä hyppäisi jokin karmaiseva lisä kuten ”ihmisten pahoinvointi” tai ”kun ei ole resursseja”. Jessus! Kun mitään näistä ei ole olemassa ilman ihmistä, joka valitsee kyseisen elämänmallin tai todellisuuskäsityksen! Ei ole olemassa! Ainoa syy miksi kaikki niistä jauhavat, on se, että kaikki jauhavat niistä! Mikä ihme tätä ihmiskuntaa vaivaa?

Terapian puute! Se sen täytyy olla. Olisi hyvä, jos joka ikinen ihminen päätyisi terapiaan viimeistään teini-iän viime hetkillä, jolloin oma persoona ja elämänsuunta alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Tai kun sitä ylipäätään alkaa ymmärtää, että ihmisellä on oma elämä jota olisi hyvä hiukan hahmotella! Laitettaisiin hänet istumaan vieraan ymmärtäväisen hahmon vierelle, ihanalle upottavalle oranssille sohvalle, ja kysyttäisiin kuka sinä olet ja mihin olet matkalla. Ei kukaan selviä lapsuudestaan ilman jonkinasteista pohdinnan aihetta, ja kaikki jotka väittävät muuta eivät vain ole istuneet vielä asiaa pohtimaan. Eivät ehkä ole ehtineet tehdä niin? Ovat mahdollisesti pitäneet itsensä jatkuvassa kiireessä! Todennäköisesti siksi, että yhteiskunta vaatii, eikä ole resursseja pysähtyä itsensä äärelle!

Minä olen nyt tullut siihen tulokseen, että pahin länsimaista ihmiskuntaa vaivaava sairaus tällä hetkellä on itsensä huijaamiseen tähtäävät sijaistoiminnot, joita riittää. Sitä ei vain huomata, koska kaikki energia menee työelämän paineisiin tai sikainfluenssan ennaltaehkäisyyn.

Ugh. Olen puhunut.

Kun leikkiminen loppui - vai loppuiko?

Muistan miten lapsena hypimme narua Tuomaalankadulla, eikä mikään ollut sen tärkeämpää, saati sitten hauskempaa. Muistan myös, kun vuotta vanhempi kaverini Johanna ei enää yhtäkkiä halunnutkaan leikkiä hevosilla, joilla olimme siihen saakka leikkineet joka ikinen päivä. Minä istuin hänen pikkusiskonsa kanssa lattialla itsepiirtämiemme hevoskarsinoiden äärellä innoissani kuin aina ennenkin, ja tajusin, että jonain päivänä minäkin haluaisin lopettaa leikkimisen. Muistan miten katsoin kauempana seisovaa Johannaa ja kuilu välillämme oli todellinen. En voinut ymmärtää sellaista mielentilaa,ja olin surullinen, sillä epäilin Johannan toimivan halujensa vastaisesti. Hän oli kuitenkin menossa syksyllä yläasteelle, eikä yläasteella olevan sopinut enää leikkiä. Itse päätin silloin, että jatkaisin ainakin leikkimistä niin kauan kuin haluaisin, yläasteellakin.

En muista miten se loppui, mutta luultavasti ennen yläasteen alkua. Vaikka leikkimisestä luopuminen tuntui haikealta silloin, kun itse halusin vielä leikkiä, tuli askel seuraavaan kehitysvaiheeseen luonnollisesti niin, että halu vain loppui. Tilalle tulivat monet uudet jännät puuhat ihastumisineen ja juhlintaharjoituksineen. Vaikka todellisuuden rajat tiivistyivät, tuli elämään uusi ulottuvuus, oman mielikuvituksen ulkopuolella.

On kammottava huomata teini-iän suhteen selkeä laajentumisilmiö. Lapset tuskin leikkivät enää edes yläasteen alkuun saakka, vaan siirtyvät teini-iän touhuihin aikaisemmin. Vielä nuhjuisempaa katseltavaa on teini-iän loputon jatkuminen. Teini-ikä on siis aikaistunut ja pidentynyt, eikä kumpikaan lisää onnellisuutta. Lähestyvän kolmenkymmenen tienoilla elävän ikäluokkani keskuudessa "aikuistuminen" on kirosanaan verrattava ilmaisu. Ikään kuin olisi mahdotonta yhdistää vastuunottoa hauskanpitoon tai sitoutumista vapauteen. Uskon kyllä, että elämäni pienen lapsen kanssa näyttää vankilalta jonkun ikuisen opiskelijan mielestä, joka notkuu puistoissa ja jatkoilla six-packin pahvi päässään päivästä toiseen. On vaikea selittää, että ottamalla uusia puolia elämäänsä mukaan (siirtymällä seuraavaan kehitysvaiheeseen), siihen tulee lisää syvyyttä vaikka se näennäisesti supistuisikin tiiviimmäksi yksiköksi. Se aiempi juhlinnan ja hauskanpidon taito on yhä mukana, vaikka siihenkin on tullut uusi ulottuvuus nyt, kun se ei ole enää sattumanvaraista tai itsestäänselvää.

Elämänpiiriä, ja kokemusta siitä tulee laajentaa huolimatta siitä, että jo saavutettu taso tuntuu riittävältä. Leikkiminen on lopetettava, vaikka se tuntuisikin etukäteen haikealta. Tai eihän leikkiminen lopu, se vain muuttaa muotoaan. Siinäpä se.

Nettipimennon autuus ja ahdistus

Huhtikuussa nettiyhteytemme lakkasi toimimasta. Sitä ei vain huvittanut enää. Koko saari putosi kehityksen kelkasta. Neljä viikkoa annoimme tilanteelle aikaa vaikuttaa. Se oli kiinnostavaa. Ei jäänyt epäselväksi miten paljon turhaa aikaa internetissä kuluu, ja miten helppo netin avulla on täyttää elämänsä tyhjät aukot. Etenkin, kun ympäristö on virikkeistä vapaa, jollei aaltoja lasketa. Ja totuuden nimissä on sanottava, että täytyisi olla hyvin valmis tai vähintäänkin valaistunut, jotta voisi laskea aallot virikkeeksi. Eli ympäristö on virikkeistä vapaa. Mutta kun netti ei toimikaan, sitä sitten vain keksii muuta puuhaa. Mutta neljässä viikossa muu puuhakin loppuu, jollei ole meneillään jotain oikeaa projektia. Ja minä olen nyt henkilökohtaisessa kriisissä, sillä minulla ei sellaista projektia ole.

Saan siis kiittää sitä nettiyhteyden katkaissutta salaperäistä tekijää siitä, että huomasin, ettei minulla ole mitään omaa tarkoitusta elämässäni juuri nyt. Se on raastava tilanne, ja siitä johtuva henkinen hiusten repiminen on vähintäänkin vähimmäistila. Kriisi on hyvä asia. Se, että ei ole tarkoitusta elämällä ei ole. Ja siitä ei voi syyttää kuin itseään, ja siksi nyt yritän selvittää mitä sitten haluan tehdä. Tai tiedänhän minä sen jo, mutta nyt tulisi selvittää miten uskaltaisin aloittaa. Haluan kirjoittaa, mutta pelkään siihen liittyvälle kritiikille altistumista. Tätä työstän nyt.

Saarella asuminen herättää juuri nyt myös ristiriitaisia tunteita, kun kuherrusaika on ohitse. Luulen kuitenkin, että kaikki tämä nyt vain kietoutuu yhteen, joten en ota itseäni niin vakavasti. Ongelman voisi kiteyttää lyhyesti sanottuna siihen, että en halua asua kaupungissa, ja kaupunki on ainoa paikka missä haluan asua. En halua asua tällä saarella ja tämä saari on ainoa paikka missä haluan asua. Joten ei sen hankalampi tilanne. Pala kakkua!

Luen Julia Cameronin kirjaa Kultasuoni (etsin sieltä apua kirjoittamisen pelkäämisen lopettamiseen) ja siellä juuri esiteltiin ajatus siitä, miten jokaisessa meissä asuu joukko ihmisiä. Minulla tällä hetkellä kamppailua käyvät ainakin Urbaani Ulla ja Myrskyluodon Maija, ja minä ymmärrän niistä molempia.

Ei tietenkään saisi sanoa, että ei ole ihan varma haluaako sittenkään asua tässä paratiisissa. Tai sitten saa, tai sitten täytyy. Oikeastaan luulen että oli kyllä aivan pakko.

Saaresta

Olen muuttanut saareen. Siitä on nyt viikko. Ensin olin seesteisessä harmoniassa muutamia päiviä. Vallitsi sisäinen rauha jota kukaan tai mikään ei voinut horjuttaa. Oli vain meri ja majakka eikä muulla niin väliä. Sitten alkoi järkytys hiipiä tilalle: täällä ollaan, mitä teen? Miten järjestää päivät niin, että kenelläkään ei ole liikaa töitä, mutta kaikilla on tarpeeksi töitä ja lapsikin saa tarvitsemansa hoidon. Olin hermoromahduksen partaalla muutamia päiviä. Oli vain meri ja majakka eikä mitään muuta! Ei edes ketään tulossa kylään tai elokuvateatteria! Kuljin sekapäisenä ympäriinsä ja olin varma ettei mistään tulisi mitään.

Tuli auringonpaiste. Löysimme upean kallion saaren etelärannalta. Tuli lumisade. Saimme vierailukutsun lettukesteille. Aikataulutimme elämää. Rauha palasi. Luulen, että kyllä tämä tästä. Luulen, että tästä tulee paras mahdollinen vuosi.

Ja kaikkein hauskinta on ehkä kuitenkin se, että sanomalehdet tulevat vähintään päivän myöhässä. Ei tarvitse olla akuutisti huolissaan mistään! Voi antaa ihmisten sekoilla rauhassa ja katsella sitten päivän tai parin päästä mitä siellä mantereella nyt on puuhasteltu. Taittaa sitten lehden tyytyväisenä ja sulloa osan siitä puuhellaan. Puuhastelkoot. Minulla on sentään majakka ja meri. Ja kasvava lapsi, joka sanoo jo namnamnam, kun sille antaa ruokaa.

Joulupukki on vertauskuva

Poljin tänään lounais-suomalaisesta näkökulmasta jumalattomassa pakkasessa (-11 c) synnyinkotikaupunkiini rakennetun mäennyppylän ohitse ja pohdiskelin joulupukki-asiaa. Jotenkin se on vain niin törkeää, että vanhemmat vuosi toisensa jälkeen käyttävät hyväkseen myyttistä mieshahmoa, jonka kätyrit vaanivat lasta kaikkialla. Sitten pikkuhiljaa lapsille valkenee, että heille on valehdeltu silmät kirkkaina vuosi tolkulla, mutta he eivät saa missään tapauksessa koskaan valehdella, koska se on väärin. Siis mitä?

Siispä päätin, että jos lapsi minulta nyt asiaa kysyisi, ilmoittaisin joulupukin olevan vertauskuva ihmisten tahdolle antaa toisilleen lahjoja. On tärkeää olla kiltti, koska mitä parempi tyyppi on, sitä enemmän tuntee ihmisiä, jotka tahtovat joulun tullen antaa mukavalle ihmiselle lahjan. Näin ollen myös uskoa joulupukkiin ei tarvitse missään vaiheessa menettää, koska usko joulupukkiin on samaa kuin usko ihmisten hyvään tahtoon. A vot. No kuka se kauppakeskusten punaisessa flanellissa hilluva tyyppi sitten on? Se on symboli, rakas lapseni. Pelkkä symboli. Ja sitten antaisinkin lapselle lahjaksi sivistyssanakirjan, jotta äidin huolella valmistellut selitykset eivät menisi täysin susille.

No niin. On tietenkin helppoa päättää asiasta nyt näin, kun on varmaa että lapsi ei kysy minulta mitään. Hyvä kun osaa katsoa joskus jonnekin katon suuntaan kun kysyy, että missä lamppu. Näin ollen vapautan itseni nyt kaikesta vastuusta siltä varalta, että kahden vuoden kuluttua vetoan silmät kirkkaina tonttuihin ja niiden muistikirjoihin jo marraskuun puolen välin jälkeen, jotta lapsi olisi joskus edes hetken kiukuttelematta.